Ripen kuolemasta on kulunut 9 kuukautta. Välimatka menneen, muistikuvien ja nykyhetken välillä kasvaa vääjäämättä. Voin vielä tuntea miltä tuntui suukottaa koiran päälakea, tuntea miltä koiran turkki tuntui, muistan miltä näytti koiran ilo, se kun Rippe hypähti suukottamaan minua, mutta en voi enää palauttaa koiran ominaistuoksua mieleeni.
Ripen kuolemassa satuttaa kaikki.
Kaikki tapahtui niin yllättäen. En ollut valmistautunut tähän. En omalta kohdaltani. En siltikään vaikka tiesin monien koirien sairastuneen rodussani, monien menehtyneen Ripen tavoin, tähän samaan sairauteen.
Kaikki saattaisi olla toisin, jos olisin ymmärtänyt reagoida nopeammin ensimmäisiin merkkeihin selän sairaudesta. Jos olisin ymmärtänyt eristää Ripen muusta laumasta. Jos olisimme tavanneet jonkun toisen päivystävän lääkärin. Kuinka monta epävarmuustekijää voi yhteen ja samaan sairauteen mahtua?
Olen ehtinyt miettiä näitä asioita miljoonaan kertaan. Muistan meidän viimeisen yhteisen matkamme. En reittiä, jota puoliso ajoi, mutta sen, miten Rippe tavoilleen uskollisena tuki minua kaikessa. Koira oli halvaantunut, mutta minä olin se, jota tuettiin.
Rippe oli kanssani, kuivasi kyyneleet poskiltani, piti minusta huolta viimeiseen henkäykseen asti. Me olimme olleet aina yhtä, olimme yhtä loppuun asti. Rippe nukahti sylissäni ikiuneen.
Maailma romahti
En ymmärtänyt surun määrää. En tajunnut, miten syvä ja pohjaton voi suru olla. Miten hukassa ja peloissani olin. Miten kipeää tekee, kun ei saa tottua ajatukseen luopumisesta, kun kaikki tapahtuu kesken elämän, kun et ole valmistautunut, kun et ole valmis.
Suru rodusta
Surussani on useita tasoja, joista suru Ripen menetyksestä on henkilökohtaisin ja raskain.
Surutyötä tämän rodun osalta olin tehnyt jo jonkin aikaa, jo ennen Ripen sairastumista ja menehtymistä. En ole ensimmäinen rodun kasvatustyöstä haaveillut, en ensimmäinen, joka on joutunut luopumaan haaveistaan rodun terveysongelmien tähden. Ripen kuolemasta aiheutunut suru syvensi entisestään tätä jo olemassa olevaa surua.
Koirat kärsivät rotunsa tähden, ulkomuotonsa tähden, ja me ihmiset annamme kaiken tämän tapahtua.
Jostain syystä emme käy lainkaan keskustelua siitä miten tärkeää olisi tehdä kaikkensa näiden perinnöllisten sairauksien vastustamiseksi. Etenkin meidän, joilla on tähän maailman parhaat edellytykset.
Meille kaikki on mahdollista.
 |
| KoiraNet-jalostustietojärjestelmä WCC kuolinsyytilasto aikarajauksella 2005-2021 |
Selkäsairaudet ovat vakava osa tätä rotua. Milloin kysymys rodun selkäterveyden edistämisestä otetaan vakavasti?
Terveystutkimukset ovat yksi tärkeä keino vastustaa selkäsairauksia. Muitakin keinoja on, sanotaan. Eikö nykytilanteeseen, jossa selkäsairaudet ovat rodun nuorten koirien yleisin kuolinsyy, ole ajauduttu juuri siksi, että nämä muut käytettävissä olevat keinot eivät ole tuottaneet toivottua tulosta?
Suru on kuoleman vakava asia
Kovat kokemukset jättävät jälkensä. Kokemus oman rakkaan koiran halvaantumisesta ja eutanasiasta on hirvittävän raskas.
Surua syventää tieto siitä, miten osa kaikesta siitä, mitä näiden asioiden hyväksi olisi tehtävissä, jätetään edelleen tekemättä. Jalostuksen tavoiteohjelmaan kirjatut, terveyttä edistävät suositukset, eivät ole siirtyneet käytännön kasvatustyöhön.
Takeita huomisesta ei voi saada missään rodussa. Entä takeet siitä, että koirien terveyden eteen tehdään tosissaan töitä?
Koiramme lehden uusimmassa numerossa 7-8 2021 on lemmikin menetyksestä ja surusta kertova artikkeli. Suru koiran menetyksestä voi viedä pohjalle.
Lukusuositus.
Kuva © Pia Grönroos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti