Äitini sai lähteä täältä lempeästi. Hän kävi hyväntuulisena nukkumaan, eikä herännyt enää koskaan. Kuolema tuli yllättäen, mutta ei yllätyksenä. Minua suretti, etten ehtinyt nähdä häntä. Kaksi päivää myöhemmin näin unen, jossa minä ja koirat, Rippe, Ira ja Peppi, kävelimme äidin ikkunan alle. Äiti seisoi valaistussa huoneessa, ikkunan ääressä, katsoi meitä hymyillen ja heilutti kättään. Minä heilutin takaisin.
Isäni kuolema oli todella raskas. Hän sairasti pitkälle edennyttä syöpää. Hän toivoi, että hoidoista luovuttaisiin, ettei elämää pitkitettäisi. Hän oli valmis lähtemään ja toivoi kuolemaa. Viikkojen taistelun jälkeen isä viimein pääsi pois. Kuolemansa jälkeen olen tavannut hänet useasti unissani. Unet tuovat minulle suurta lohtua. Isä on unissa samanlainen kuin eläessään, rauhallinen keskustelija.
Isäni asui Tampereella useita vuosikymmeniä. Huolimatta tästä kaupungin murre ei koskaan tarttunut häneen, ei murre eikä oikein tavat. Isä rakasti kotiseutua pohjoisessa, kävi syksyisin jahdissa ja marjassa. Kuoltuaan hän karisti kaupungin pölyt harteiltaan. Unissani tapaan isäni aina pohjoisessa, synnyinkodissaan. Hän istuu pirtissä, hyväntuulisena tai käyskentelee pihamaalla. Tähän asti isäni on asunut yksin.
Ripen kuolema
Pidän itseäni onnekkaana, että juuri minä sain Ripestä ystävän. Lupasin rakastaa koiraa ja tehdä parhaani. Rippe oli itsenäinen, rohkea ja kiihkeä. Elämä oli sille niin täyttä. Aito työkoira.
En pitänyt itseäni Ripen ominaisuuksien kannalta sille ihan parhaana mahdollisena ihmisenä, ja joskus ajatuksissani mietin, minkälaisen ihmisen kanssa Rippe olisi viihtynyt.
Minä näin Ripen kulkemassa metsäpolkuja rauhallisen miehen kanssa. Metsällä, yöpymässä laavulla ja nuotiolla. Syksyisessä jahdissa se olisi ollut mukana täysin rinnoin. Päivät vapaana kankaalla variksia hätyytellen. Rippe olisi helposti oppinut kulkemaan ovissa sisään ja ulos, oman mielensä mukaan. Myyriä jahdatessa se olisi saattanut hukata ajantajun ja kaivaa takapihan montuille. Kalalla ehkä loikannut veneen reunalta vieheen perässä järveen. Isäntänsä olisi nauranut sille monet kerrat lempeästi. Iltasella, Rippe olisi tyytyväisenä ja väsyneenä päivän töistä laittanut maate isäntänsä jalkoihin.
Ajatukset ovat minun, Rippe ei olisi elämäänsä vaihtanut mihinkään, se rakasti meitä lujasti. Oli onnellinen kanssamme. Huolimatta siitä, etten voinut suoda sille kaupunkioloissa täysin vapaata elämää. Rippe oli kuin minulle tehty.
Rippe rakasti vapautta ja metsää yli kaiken. Ripen tuhkat ripoteltiin sille rakkaaseen metsään. Koirani on nyt vapaa.
Lohduttavien unien sijaan Ripen kuolemaa seurasivat painajaiset, liittyen kuolemaa edeltäneisiin päiviin ja koiran halvaantumiseen. Saatoin herätä useita kertoja yössä, ja itkeä itseni uneen. Suru ei ole koskaan ollut näin syvää, kuin mitä se on nyt. Kuluneet kaksi kuukautta ovat olleet todella raskaat. En menettänyt ainoastaan koiraa, vaan parhaan ystäväni. Sairaus, johon Rippe kuoli, olisi vastustettavissa. Punaiset valot palavat kirkkaina, mutta kukaan ei ota askeltakaan.
Viime yönä vierailin unessani pitkästä aikaa pohjoisessa. Tällä kertaa pihamaalla minua tuli vastaan tuttu koira, voimakkaasti haukkuen. Avoin ja rohkea katse silmissä, tomerana, häntä iloisesti viuhuen puolelta toiselle. Pitäähän vieraista ilmoittaa isoon ääneen. Pitää. Näki, että koira voi hyvin, ja että se oli selvästi kotonaan. Isä ei sanonut koirasta mitään, enkä minäkään.
Kuva © Pia Grönroos
Pia itken täällä tätä lukiessa. Uskon, että Rippe on Taivaan kodissa isäsi kanssa, Pohjoisessa, havunneulasilta tuoksuvilla laavuilla, tulilla. Kuvailemasi suru osuu omiin kipeisiin vaiettuihin kohtiin sielussani. Uskon Taivaan kotiin, siihen, että joku läheinen on meitä vastassa kun täältä lähdemme. En koskaan ole kunnolla kyennyt suremaan sitä kun veljeni kuoli, piti olla tukena niin monille, en kyennyt pysymään läsnä surussa silloin ku siskoni kuoli syöpään, yritin vain sinnitellä ja kestää ja kun äiti yllättäen kuoli kolme viikkoa siskoni jälkeen olin turta ja taisin jäädäkin turtaksi. Kössin kuolemaa en ehkä koskaan ole loppuun asti kyennyt suremaan, siihen on sekoittunut liian paljon tuskaa, syyllisyydentunnetta ja ahdistusta, en ole kyennyt varmaan edes erottelemaan enää kaikkia noita kuolemia toisistaan, ne kaikki ovat siellä samassa kasassa. Kun Kössi ja Elli lähtivät pihasta olin huolissani, huutelin ja kuljin pitkin mäkiä etsimässä, sitten sattui soittamaan siurolainen ja kerroin koirista ja hän sanoi, että "teidänkö ne kaksi koiraa olivat jotka kulkivat äsken taloni ohi" ja minä huusin, mihin menivät ja lähdimme etsimään, ajamaan sinne tänne. Palasimme kotiin tyhjin käsin. Pian pihaan ryntäsi Elli, iloisena ja tohkeissaan "kato äiti MÄ palasin kotiin, en mennyt kauemmas vaikka Kössi meni". Eikä Kössiä kuulunut ja olin niin peloissani, kauhuissani, soittelin sinne ja tänne, löytökoteihin, fbtä ei vielä ollut. Lopulta menin pitkäkseni alakerran hetekalle ja ruumiini humisi ahdistuksesta kuin instrumentti. Elli kiipesi viereeni ja nukahdimme sylikkäin ja oli jo yö, kello ehkä noin kaksi ja näin unta. Näin, että Kössi oli vitivalkoinen ja onnellinen ja kuului ääni "Kössi on tullut kotiin". Heräsin siihen. Todellisuus iski kuin puukko, sattui hirveästi, ei Kössi ollut tullut kotiin. Mietin katkerana unta, ajattelin, että tämä oli Kössin koti ei hän tänne ollut palannut. Edeltävät päivät ennen tietoa Kössistä olivat niin hirveitä, että haavani ei ole koskaan parantunut, ei kaipuu eikä kipu. Haava on ajan saatossa hiukan umpeutunut, mutta elän kivun kanssa lopun elämääni, tiedän sen. Olen oppinutkin elämään sen kanssa. Tuossa se on, aina valmiina sattumaan, jos siihen vilkaisen. Mutta ajattelen kuitenkin, että kun täältä lähden niin ehkä vastassa on joku muukin kuin siskoni.
VastaaPoista♥
Poista❤
VastaaPoista