Suru

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli
Onks sen jälkeen uusi mäki
Onks sen jälkeen vielä mäki

Antti Tuisku

Kuvasin Ripen lyhyttä ja vakavaa sairautta ristiaallokoksi. Ilman aiempaa omakohtaista kokemusta välilevytyrän koiralle aiheuttamasta tuskasta, sairauden kohtaaminen oli kuin joutua sysätyksi myrskyävän meren varaan, tuuliajolle. Sitä joko selviytyy, tai ei, ennalta ei voi tietää.

Ensimmäistä kertaa omistin matalaraajaisen koiran. Näihin liioiteltuihin piirteisiin koirani myös kuoli. Muu terveys olisi vielä kantanut, mutta koiran selkä loppui kesken, elämä jäi kesken, kuten niin monilla tämän rodun koirilla, ennen meidän Rippeä. 

Käyn läpi surutyötä, joka ei ole vain kaipausta ja ikävää. Tunnetta siitä, että on tehnyt ja toiminut oikein, tehnyt parhaansa. Kaipausta ovat varjostaneet epävarmuus ja raskas syyllisyys. Miksi en osannut? Petinkö koirani luottamuksen? Teinkö tarpeeksi? Mietin, olenko itse syypää koirani kuolemaan?  Mitä on minun vastuuni tässä?

Ira herättää minut keskellä yötä, kesken painajaisen. En saa enää unta. Itken.

Saimme liki kahdeksan yhteistä vuotta. Tänä aikana Rippe ei opettanut minulle vain kiintymystä ja arvostusta elämää kohtaan. Rippe ei vain avannut silmiäni ymmärtämään liioiteltujen piirteiden koirille aiheuttamia haasteita ja murheita. Nämä kaikki asiat Rippe kyllä opetti yhdessä Iran ja Pepin kanssa. 

Jokaisen meistä tulisi ymmärtää vastuumme siitä, että eläimellä, joka elää kanssamme, josta olemme vastuussa, tulisi olla oikeus voida hyvin, että eläimellä tulisi olla mahdollisuus elämään vailla rakenteen sille aiheuttamia vakavia terveysongelmia.

Meidän todella tulee asettaa eläimen hyvinvointi ja terveys, tärkeimmäksi jalostusta ohjaavaksi kriteeriksi. 

Päivä ja kokemus kerrallaan Rippe rakensi kestävän sillan välillemme. Rippe ryhtyi uskolliseksi ystäväkseni.

Ripellä oli järkähtämätön oma tahto ja kyky tuoda ajatuksensa ja tunteensa julki. Minä rakastin tätä, että koira näki näin paljon vaivaa vuokseni. Koira asetti itsensä, kerta toisensa perään, alttiiksi väärinymmärryksille, joita väistämättä tapahtui. Rippe iloitsi jokaisesta edistysaskeleestani. Minulle Ripen myötä avautui kokonaan uusi maailma.

Varo, pentu ottaa nopeasti pomon paikan talossa, ellet näytä sille kuka on kuka, ellet näytä kuka on johtaja. Lause, johon edelleen törmää usein, kuulostaa pätevältä, mutta onkin todellisuudessa aivan täyttä huttua!

Meidän ei tarvitse opetella johtamaan. Kuuntelemaan, ymmärtämään ja pysähtymään, iloitsemaan hetkestä, hyväksymään toinen sellaisena kuin toinen on, myöntämään, ettemme ole mitenkään ylivertaisia. Näitä taitoja tarvitsemme johtajuusajattelun sijaan. Osa meistä osaa jo. Osa on vielä matkalla.

Oppimisen lainalaisuudet pätevät myös ihmisiin. Vahviste. Ajoitus. Kriteeri. Positiivinen, palkitseva koulutus uppoaa myös meihin. Me ihmiset tarvitsemme tähän tueksemme nykytietoa, koira osaa jo.

Näihin taitoihin sain rinnalleni opettajista parhaan.

Rippe ei koskaan antanut periksi, ei koskaan luovuttanut suhteeni. En jäänyt koskaan vaille palkintoa, en silloin, kun en osannut, tai kun erehdyin. Opin aina ja koko ajan jotain uutta, itsestäni ja rinnallani kulkevasta koirasta, jota rakastin syvästi.

Koin suurta lohdutusta kuunnellessani radio-ohjelmaa koirista, jossa keskustelijoina ovat filosofi ja dosentti Elisa Aaltola Turun yliopistosta sekä yhteiskuntatieteiden kandidaatti Jirka Vierimaa, joka on yksi Tampereen yliopiston käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajakoulutuksen päävetäjistä. Elisaan olemme törmänneet useammankin kerran, metsäretkillämme. Jirka on tuttu yrityksensä luennoilta. 

Lämmin kuuntelusuositus ohjelmalle. Pääset kuuntelemaan ohjelman tästä.

Vapaan kasvatuksen tulos

Rippen elämäniloa ei voinut kahlita. Jos mitä, niin Rippe rakasti vapaata tahtoa ja valinnanvapautta. Rakasti elämää. Rakasti metsää. Rakasti ihmistä.

Silas toi Ripen tuhkat kotiin. Koira on taas pienen hetken kotona, kunnes lasken tuhkat tuulen mukaan, ja koirani on jälleen vapaa.


Tänään satoi ensilumi.


Kuvat 💗 arkiston aarteita.

© Pia Grönroos