Ajattelin, että me kaksi harmaannutaan yhdessä. Minun tukka, sinun kulmat. Että jossain kohdin, ikivanhana mummokoirana, kun askeleet painaisivat liiaksi, nukkuisit rauhassa pois.
Toit maailmaan iloa ja rakkautta. Olit tomera ja rohkea, iloisen touhukas koiranpentu. Sinusta kasvoi viisas, lempeä ja vahvatahtoinen koira. Opin rakastamaan sinua sellaisena kuin olit. Opin, että tärkeämpää kuin se, että saisin kaikessa oman tahtoni läpi, oli pyrkiä löytämään yhteinen polku, joka tuottaisi meille molemmille iloa ja onnistumisen kokemuksia. Sinulta tämä ei vaatinut isoja ponnisteluja, osasit asian luonnostaan. Minä lähdin uudelle opintielle kanssasi ja tein sen ilomielin. Jätin taakseni tapoja, joille en nähnyt enää arvoa.
Riemu ja ilo, kyky heittäytyä olivat supertaitojasi. Houkutit minut mukaan seikkailuihin, joihin en olisi ilman sinua uskaltanut lähteä. Joku tuntematon on sanonut, että koira on ihmisen kuudes aisti. Niin totta. 💗
Ikävä, jota koen, ei ole syntynyt tyhjästä.
Pimeä ei ole koskaan ollut näin pimeää, kuin mitä se on nyt.
On kuin kaksi ihmistä sisälläni keskustelisivat. Toinen, joka osasi pelätä ja toinen, joka halusi uskoa, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa.
Meidät riuhtaistiin tähän mukaan lupia kyselemättä. Emme voineet valita. Ei siten, että sairautesi olisi syntynyt kuin tyhjästä. Olit kantanut mahdollisuutta tähän läpi elämäsi, jo useiden sukupolvien ajan. Kaikki sinussa oli jo valmiina.
Emme olleet ensimmäiset,
ennen meitä oli monia,
monia tulee vielä jälkeemme.
En unohda sinua koskaan.
En unohda meitä koskaan.
En sitä, miten lähdit.
En sitä, miten rakastit.
En unohda meitä koskaan.
En sitä, miten lähdit.
En sitä, miten rakastit.
Kuvissa 💗 rakas Rippe syksyllä 2014.
© Pia Grönroos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti