Villimieli, rajapyykki ja timeout.

Merkit olivat ilmassa. Niitä olisi pitänyt lukemisen lisäksi ymmärtää. Edelliskevään villimieli-iloitteluun osallistui vain Rippe. Kyllähän sen nyt muistin. Jälkijunassa. Sitä odotettiin ja vihellettiin ja kyllähän se koira lopulta aina ilmestyi. Kunhan oli saanut kevätriennot tuoksuteltua.

Tämän kevään hitti on lähimetsään syksyllä ilmestynyt oikea metsäjänis. Se jaksaa innostaa. Yhden laulavan lintukoiran sijaan minulla on niitä nyt kaksi. Molemmat koirat olivat lähimetsässä vapaana, kun korviini kantautui melkoisen kimakka laulava ääni.

Irpi. Ira pitää lujasti ääntä, kun se ei saa Rippeä kiinni juoksukilpailuissa. Näin ajattelin tälläkin kertaa. Että pikku Iitaa hermostuttaa, kun se ei saa toista kiinni. Juu ei ja väärin arvattu. Irpi laulaa myös, kun se ajaa jänistä.

Se siis oikeasti ajaa jänistä.

Rippe on taitava metsäkoira. Rippe nostaa linnut ylös, lumikiepiltäkin. Ajaa haukan liikkeelle aterialtaan, haukkuu oravat puuhun. Muutoin Ripen kulku metsässä on hiljaista.
Rippe ajaa sekin jänistä, mutta ääneti.

Siellä ne nyt, iloiset siskokset kirmasivat pupujussin perässä, toinen ääneti, toinen laulaen.
Jahtia kesti puolisen tuntia. Se on aika pitkä aika odottaa. Saa siinä pilliä soitella. Autopilot ei vastaa.
Jos olisin tupakoitsija, olisin pitänyt tupakan mittaisen tuumaustauon. Nyt sain tuumata ilman tupakkaa.
Mitäpä siinä on ihmisellä muuta tehdä kuin odottaa. Onnekseni ei ollut sovittua menoa. Ei ollut kiire.

Rippe ilmestyi luokseni ensimmäisenä. Koiran kieli roikkui pitkällä kyljessä ja se näytti erittäin tyytyväiseltä. Ripen tultua Irakin ilmestyi. Iralla oli suuria vaikeuksia saada kiihtynyt mielentila laskemaan siedettäviin lukemiin. Ira oli hurjan kuohuksissa eikä olisi millään halunnut tulla hihnan jatkeeksi.

Leikin Ripen kanssa vetoleikkiä ja siihen Irpikin innostui mukaan. Otin Iran taluttimeen.
Huokasin helpotuksesta, molemmat koirat olivat tallessa.

En voi kieltää, etteikö vähän harmittanut.

Tykkään kyllä, että koirat ovat koiria. Ovat itsenäisiä ja vähän omapäisiä. Käyttävät omia aivojaan. Kyllä kyllä. Vaan tykkäisin, että sille pillille kuiten. Se on se viimeinen signaali. Sen tulisi ylittää aivoneste siten, ettei siinä olisi paljon toivomisen sijaa.

On ihmisiä, jotka oppivat kerrasta. Pohtivat ja tekevät suunnitelmia kurssin korjaamiseksi. Suunnittelin minäkin. Kerrasta olen huono oppimaan. Niin tässäkin. Ymmärsin kyllä saavuttaneeni asiassa jonkinlaisen rajapyykin ja että olin vääjäämättömästi muutoksen edessä.

Irpi

Ajattelin, ettei pikku neiti yksin lähtisi jäniksen perään. Että tarvitsee se siihen, jos ei muuta niin ainakin henkistä tukea ja vähän vetoapua vanhemmalta. Ei tarvitse.Ei henkistä tukea, ei vetoapua. Hyvin ajaa jänistä yksinkin.

Ja taas odotettiin. Nyt ei tarvinnut odottaa yksin, sillä Rippe oli kanssani, koska koira oli taluttimessa. Siinä me kuunneltiin Irpin ajoa.

Rippe aina väliin intoutui selittämään minulle, että on kuule tosi väärin tämä, että toinen joutuu yksin tekemään töitä, että voisin mennä avuksi,  juoksemaan metsää ristiin rastiin. Varmasti näin! Ajo kesti tälläkin kertaa puolisen tuntia. Se on pitkä aika odottaa. Siinä ehtii ajatella.

Kun tuli hiljaista eikä Irasta näkynyt hännänpäätäkään, haukutin Rippeä tarkoituksella.
Se on hyvä taito. Haukkua käskystä. Kun avaimet ovat jääneet kotiin ja pitää päästä sisälle, koiran haukku kiinnittää naapurin huomion. Tai kun pitää saada kaverikoira takaisin metsästä.
Ripen haukku toi Irpin taas maisemiin. 

Ajattelin, että tähän on nyt parikin ratkaisua.
Toinen on styroksialusta, termarikahvit ja muutama voippis. Ja toinen on liina.
Päädyin liinaan. Luoksetulon vahvistamiseen. Ehdottomasti.

Näitä pohtien lähdin tyttöjen kanssa seuraavan päivänä lenkille. Vaihdoimme maisemaa. Otin likoille tilaa. Likoille ja omille ajatuksilleni. Ilman riistavirikkeitä luoksetulot sujuvat mallikkaasti. Kutsusta ja pillille. Välittömästi kytkettävissä.

Koirat juoksivat vapaana riemuissaan ja minulla oli täysi työ ajatusten ja tasapainoni kanssa. Alusta oli muuttunut varsin hankalakulkuiseksi, todella liukkaaksi. Kirkasta jäätä peitti paksu lumimatto, joka sitten äkisti petti alta. Nastat kengissä eivät yltäneet jäähän asti ja menetin tasapainoni. Sekunnin murto-osa ja tajusin että nyt kävi huonosti. Jalkaterä kääntyi kello kahdeksaan ja jäi siihen. Taisi mennä luita, ajattelin. Kipu sai minut huutamaan.

Ratsuväki riensi paikalle välittömästi. Rippe etunenässä. Näin koiran ilmeestä, että se tajusi heti ettei kaikki ole hyvin. Ripen koko olemus oli kuin iso kysymysmerkki. Irpi parka pelästyi huutoani. Tuli sekin luokse, muttei heti ihan liki. Koira heilutti peppua ja häntää, lipoi huulia. Käytti taitavasti rauhoittavia signaaleja. 

Siirsin jalkaterän silmäystävällisempään asentoon. Peitin nilkan paksusti lumella. Laitoin koirille nameja ympärilleni kerättäväksi ja poimin koirat taluttimiin yksitellen. Soitin kotiin. Soitin hälytysnumeroon. Soitin. Sillä sattui olemaan puhelin mukana. Aina ei ole.

Näin talvisin olen pyrkinyt kantamaan puhelinta mukana, ulkoilemme usein järven läheisyydessä ja olen ajatellut, että on hirmu paljon kätevämpää, että voi soittaa apua, jos joku sitä järveltä huutelee. Että apu on näin nopeammin perillä. Olin onnekas, että puhelin oli mukanani nyt, kun itse olin kipeästi avun tarpeessa.

Silas haki koirat ja ambulanssi minut. Nilkasta oli kaksi luuta poikki. Jalka leikattiin, laitettiin ruuvein ja metallilaatoin kasaan ja nyt jalka on seuraavat kuusi viikkoa kipsissä.

Heti kotiuduttuani aloitimme tyttöjen kanssa pyörätuolitreenit. Käytän pyörätuolia kunnes jalalle voi vähän varata painoa. Rippe ei ollut pyörätuolista moksiskaan, mutta Irpiä apuväline jännitti.
Jännitys karisi sen sileän tien kun pyörätuolista käsin ohjasin treenejä. Pyörätuoli on nyt tuttu juttu.

Harjoittelemme noutoja. Puhelimen noutoa nyt siis lähinnä. Treenit sujuvat hyvin ja molemmat tytöt oikein odottavat harjoittelutuokioita. Ripen oppimisnopeus ei ole iän myötä hiipunut. Se on huikea. Uuden asian oppimiseen riittää pääsääntöisesti yksi kerta.

 Rippe tuo puhelimen, kun se soi, tai kun siinä on vain värinät päällä. Sen työskentely on varmaa, täynnä intoa. Rippe on ihanteellinen avustajakoira. Rippe tykkää kyllä palkkioista, mutta siitä näkee, että se palkkaantuu myös ihan vain tekemisen ilosta. Siitä, että saa taas tehdä töitä emännän kanssa. 

Esine-etsinnän lisäksi opetan Ripelle ovien ja laatikoiden avaamista vetonarun avulla.

Iran treenit sujuvat myös. Ira on syönyt minulta kaksi puhelinta, joten toivon, että noutotreeni saa sen ymmärtämään niin kuin muidenkin noutoesineiden kohdalla, ettei puhelinta ole tarkoitus syödä. Missään olosuhteissa. Jää nähtäväksi kantaako työ hedelmää. Toivon kovasti. ☺

Irpille lisäksi tulee pitkäkestoinen kosketuspeli siten, että pyrin siirtämään kosketuksen esineeseen. Ikean magneettinen mausterasia sopii tähän tarkoitukseen mainiosti. Kunhan joku käy ensin Ikeassa. Suunnitelmia siis on ja treenejä kivun sallimissa rajoissa.

Toipumisen suhteen olen erittäin toiveikas. Lääkärin mukaan luuni näyttivät vahvoilta. Minulla on käytössäni maailman parhaat vierihoitajat. Ne kulkevat neljällä tassulla ja niiden häntä heiluu. Silmät ovat viisaat ja ystävälliset. Turkki on silkkisen pehmeä.

Olen onnekas!


Kiitos ystävät kaikesta muistamisesta! ♥